Kulkeeko aika nykyisin jotenkin nopeammin?
 |
| Kaljalla Deventerissä. Siis nuo muut ihmiset, minä äkistin kakkaa. |
Blogi on muuttanut!
5 vuotta sitten
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
90
Mä uskon ja luulen ja toivon ja rukoilen että tällä 90 tunnin viikkotyötahdilla on joku syvempi merkitys. Raha se nyt ei ainakaan ole, koska milloinka työllään olis tienannu.
Kulkeeko aika nykyisin jotenkin nopeammin?
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Mä lähden töihin. Jos mahdollista ni tästä satuilusta maksetaan jopa vielä vähemmän kuin muista töistä.
Kulkeeko aika nykyisin jotenkin nopeammin?
perjantai 7. lokakuuta 2011
midnight in oulu
Huvikseen ajattelin tässä rankkojen työpäivien jälkeen katsoa leffan. Ahaa, online-leffapaikassa ois Midnight in Paris! Pistin elokuvan pyörimään.
Leffan alku maalailee vaan kuvia Pariisista. Meni noin kaks minuuttia, ku huomasin istuvani nenä tukossa ja silmät karvastellen sängyn laidalla, leffa pausella. Kiistän reaktion olleen itkemistä, mutta ehkä jotain sen kaukaista sukulaista.
Kaks minuuttia, ja siinä ne oli; syrjäiset portaat, joilla istuin ja join kaljaa kun näin ekoja kertoja nykyisin yhdeksi mun parhaiksi kavereiksi tulleen jäbän kans. Aukio, jolla kävin kusella kun join kuumaa viiniä jouluvalojen loistaessa yössä. Baari, jonka kulmalla vaihdoin puhelinnumeron erään kuuman kollin kanssa. Tori, jolla mä shoppailin maailman mahtavimman jenkkitytön kans.
Joo, antaapa olla koko elokuva. Vaikka siihen asti, että mun elämässä seuraavan kerran tapahtuu jotaki hauskaa.
Niin ja helvetti - munhan piti vihata Pariisia! Miten helvetissä mä juutuin sinne sit kahdeksi kuukaudeksi seitsemän päivän sijaan? Jos Pariisi ois mies, haluaisin huutaa sille ja hakata sen rintakehää nyrkeillä raivoissani ja purra sitä holtittomasti siitä mihin yletyn niin kauan että mun hampaat porautus ihon läpi. Ihan vaan sen takia, että tietäisin meidän suhteesta koituvan vaan pelkkiä hankaluuksia - mut kuitenki jostain kumman syystä soittelisin sille koko ajan tuntemattomalla numerolla vaan kuullakseni sen äänen ja kinuaisin hiprakassa yöllä sen kainaloon nukkumaan. Huh, mikä kaupunki.
Leffan alku maalailee vaan kuvia Pariisista. Meni noin kaks minuuttia, ku huomasin istuvani nenä tukossa ja silmät karvastellen sängyn laidalla, leffa pausella. Kiistän reaktion olleen itkemistä, mutta ehkä jotain sen kaukaista sukulaista.
Kaks minuuttia, ja siinä ne oli; syrjäiset portaat, joilla istuin ja join kaljaa kun näin ekoja kertoja nykyisin yhdeksi mun parhaiksi kavereiksi tulleen jäbän kans. Aukio, jolla kävin kusella kun join kuumaa viiniä jouluvalojen loistaessa yössä. Baari, jonka kulmalla vaihdoin puhelinnumeron erään kuuman kollin kanssa. Tori, jolla mä shoppailin maailman mahtavimman jenkkitytön kans.
Joo, antaapa olla koko elokuva. Vaikka siihen asti, että mun elämässä seuraavan kerran tapahtuu jotaki hauskaa.
Niin ja helvetti - munhan piti vihata Pariisia! Miten helvetissä mä juutuin sinne sit kahdeksi kuukaudeksi seitsemän päivän sijaan? Jos Pariisi ois mies, haluaisin huutaa sille ja hakata sen rintakehää nyrkeillä raivoissani ja purra sitä holtittomasti siitä mihin yletyn niin kauan että mun hampaat porautus ihon läpi. Ihan vaan sen takia, että tietäisin meidän suhteesta koituvan vaan pelkkiä hankaluuksia - mut kuitenki jostain kumman syystä soittelisin sille koko ajan tuntemattomalla numerolla vaan kuullakseni sen äänen ja kinuaisin hiprakassa yöllä sen kainaloon nukkumaan. Huh, mikä kaupunki.
tiistai 4. lokakuuta 2011
maanantai 3. lokakuuta 2011
mitä tässä tekee tapahtuvaksi
Öitä miljonäärien luksuskämpissä (tää kuulosti tosi pahalta. auttaako korjata että homojen?), maatalousmessuja toisella kädellä possua rapsutellen ja toisella kädellä sen grillattua sisarta syöden, viiniä muovimukeista ja kristallisista design-viinilaseista, öitä kaduilla ja ystävien sohvilla. Hyvä hetkiä!
Tykkään olemisestani reissussa. Mun tarvii istua vain hetkeksi alas, niin joku on aina pitämässä seuraa. Joskus hyväntahtoisesti, joskus jotain vaatien. Niin tai näin, yksinäisyys on todella käsitteellistä mun reissuilla.
Lontoossa istuin syrjäiseen kahvilaan nauttimaan cappuccinoa ja kirjoittelemaan postikortteja. En ehtinyt kuin maistaa hieman maitovaahtoa kupin päältä, kun huomasin jo juttelevani viereisen pöydän mummelin kanssa täyttä häkää. Vasta myöhemmin tajusin, että eräässä kortissani hymyilevä kuningatar näytti erehdyttävästi juttuseuralaiseltani...
Kortteja postittaessani kello 02 yöllä sekaisin oleva narkomaani tuli neuvomaan mua mihin luukkuun mun pitää ne kortit pistää. Kiitin ja istuin vähän matkan päähän odottelemaan bussia laukkujeni kera. Ei mennyt kauaakaan, kun kyseinen jätkä jätti metelöivän ystäväjoukkionsa ja tuli jutteleen mulle. Kerroin olevani lähdössä takaisin Suomeen, hieman apeilla mielin. "Why?" No, mun kaupungissa ei ole paljon meneillään ja kaikki on vähän mautonta ja hajutonta. "Life is what you make of it", jäbä totes ja katsoi mua suoraan silmiin. Hyvä huomio. Teki mieli kysyä, tekikö se kaiken nyt tapahtuvan itse vai ajautuko. Puoli tuntia myöhemmin poliisi vei saman henkilön vilkkuvien valojen alla pois niiden jätkien lyötyä katuun riitaa haastaneen kadunmiehen. Liikkumaton, maassa makaava mies ei saanut enää aikaan ambulanssihenkilökunnan kiirereaktiota.
Istuin pahvinpalan päällä tuntikausia, hengitellen kirpeää syysilmaa hiljentyneessä suurkaupungissa. Mut oli aina silloin tällöin ohittanut kerjäläismies, joka ei kuitenkaan luonut muhun kuin välillä aina vain pitkän, epävarman katseen. Se pyysi rahaa ohikulkevilta, bussista jääviltä ihmisiltä, mutta ei multa. En ehkä olekaan sen näköinen, että mulla olis mitä antaa; resuinen, osittain vahingossa maalattu nahkatakki ja sähköjohdolla korjattu reppu. Näytän varmaan enemmän siltä, että mullaki pitäis olla mäkkärin muki kourassa valmiina vastaanottamaan vaihtorahoja.
Ku tuijottelin sitä sen pyörimistä tarpeeksi kiinnostuneena tuntikaupalla, se otti mua kohti pari epävarmaa askelta ja ojensi kätensä. Mulla on oma tasku kaikille vittumaisille pikkukolikoille, jotka ei enää edes mahdu mun lompakkoon, koska niitä on liikaa. Ne on pääosin niitä kuparisia, joita kaikki ihmiset tuntuu vihaavan. (ehkä siksi, että vaikka niitä olis alepan kassillinen täynnä, sen pussin arvo olis varmaan alle 2e) Kaivoin ne kaikki taskustani, ja ojensin nyrkillisen hiluja miehen käteen. Mä tiesin olevani maassa enää seuraavat 4 tuntia, joiden aikana en olettanu tekeväni enää heräteostoksia. "I am sorry, I know people hate these copper coins". Mies katsoi mua hämillään ja sopersi vilpittömältä vaikuttavan kiitoksen useampaan kertaan. Reissuni ensimmäinen ihminen, joka ei tuntunut haluavan heittää noita ruskeita hiluja suoraan lähimpään pellinkeräysroskikseen. Toivottavasti sijoitti ne edes olueen.
Tarvitsen ympärilleni kaupungin jolla on pulssi. Ihmisiä, joilla on pulssi.
... ja tuoretta leipää.
Tykkään olemisestani reissussa. Mun tarvii istua vain hetkeksi alas, niin joku on aina pitämässä seuraa. Joskus hyväntahtoisesti, joskus jotain vaatien. Niin tai näin, yksinäisyys on todella käsitteellistä mun reissuilla.
Lontoossa istuin syrjäiseen kahvilaan nauttimaan cappuccinoa ja kirjoittelemaan postikortteja. En ehtinyt kuin maistaa hieman maitovaahtoa kupin päältä, kun huomasin jo juttelevani viereisen pöydän mummelin kanssa täyttä häkää. Vasta myöhemmin tajusin, että eräässä kortissani hymyilevä kuningatar näytti erehdyttävästi juttuseuralaiseltani...
Kortteja postittaessani kello 02 yöllä sekaisin oleva narkomaani tuli neuvomaan mua mihin luukkuun mun pitää ne kortit pistää. Kiitin ja istuin vähän matkan päähän odottelemaan bussia laukkujeni kera. Ei mennyt kauaakaan, kun kyseinen jätkä jätti metelöivän ystäväjoukkionsa ja tuli jutteleen mulle. Kerroin olevani lähdössä takaisin Suomeen, hieman apeilla mielin. "Why?" No, mun kaupungissa ei ole paljon meneillään ja kaikki on vähän mautonta ja hajutonta. "Life is what you make of it", jäbä totes ja katsoi mua suoraan silmiin. Hyvä huomio. Teki mieli kysyä, tekikö se kaiken nyt tapahtuvan itse vai ajautuko. Puoli tuntia myöhemmin poliisi vei saman henkilön vilkkuvien valojen alla pois niiden jätkien lyötyä katuun riitaa haastaneen kadunmiehen. Liikkumaton, maassa makaava mies ei saanut enää aikaan ambulanssihenkilökunnan kiirereaktiota.
Istuin pahvinpalan päällä tuntikausia, hengitellen kirpeää syysilmaa hiljentyneessä suurkaupungissa. Mut oli aina silloin tällöin ohittanut kerjäläismies, joka ei kuitenkaan luonut muhun kuin välillä aina vain pitkän, epävarman katseen. Se pyysi rahaa ohikulkevilta, bussista jääviltä ihmisiltä, mutta ei multa. En ehkä olekaan sen näköinen, että mulla olis mitä antaa; resuinen, osittain vahingossa maalattu nahkatakki ja sähköjohdolla korjattu reppu. Näytän varmaan enemmän siltä, että mullaki pitäis olla mäkkärin muki kourassa valmiina vastaanottamaan vaihtorahoja.
Ku tuijottelin sitä sen pyörimistä tarpeeksi kiinnostuneena tuntikaupalla, se otti mua kohti pari epävarmaa askelta ja ojensi kätensä. Mulla on oma tasku kaikille vittumaisille pikkukolikoille, jotka ei enää edes mahdu mun lompakkoon, koska niitä on liikaa. Ne on pääosin niitä kuparisia, joita kaikki ihmiset tuntuu vihaavan. (ehkä siksi, että vaikka niitä olis alepan kassillinen täynnä, sen pussin arvo olis varmaan alle 2e) Kaivoin ne kaikki taskustani, ja ojensin nyrkillisen hiluja miehen käteen. Mä tiesin olevani maassa enää seuraavat 4 tuntia, joiden aikana en olettanu tekeväni enää heräteostoksia. "I am sorry, I know people hate these copper coins". Mies katsoi mua hämillään ja sopersi vilpittömältä vaikuttavan kiitoksen useampaan kertaan. Reissuni ensimmäinen ihminen, joka ei tuntunut haluavan heittää noita ruskeita hiluja suoraan lähimpään pellinkeräysroskikseen. Toivottavasti sijoitti ne edes olueen.
Tarvitsen ympärilleni kaupungin jolla on pulssi. Ihmisiä, joilla on pulssi.
... ja tuoretta leipää.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
NEDERLAND
Huomaamatta muodostuneiden perinteideni mukaisesti suuntasin täyttämään lisävuoteni Suomen rajojen ulkopuolella. Viimeisten viikkojen aikana huomasin taas tuttua pään pehmenemistä, joten tää reissu tuli taas ajoitettua ihan juuri sopivaan väliin. Mä en vaan kerrassaan jaksa tota karaokenrallattelua ja paskan hinkkausta muutaku pienissä, sopivissa sykleissä.
Suuntasin siis taas Hollantiin, laskelmieni mukaan ehkä neljännen kerran? Ja voihan saatana sentään, että taas ottaa nuppiin ne tutut HOLLANTIHEKOTTELIJAT. Vai miltäs kuulostaa;
Suuntasin siis taas Hollantiin, laskelmieni mukaan ehkä neljännen kerran? Ja voihan saatana sentään, että taas ottaa nuppiin ne tutut HOLLANTIHEKOTTELIJAT. Vai miltäs kuulostaa;
- Ai, oot lähössä reissuun, minne?
- Hollantiin aattelin.
- AI HOLLANTIIN! ;D ;D JAAHAS, SINNE VÄHÄN ”KAHVILOIMAAN” ;D HEHHEH! VAI ETTÄ IHAN HOLLANTIIN ;D;D SIELLÄHÄN SE RUOHO ONKIN VIHREÄMPÄÄ – SIIS JOS TIEDÄT MITÄ TARKOITAN, HEH HEH! ;D;D AI OLET KÄYNYT SIELLÄ AIEMMINKIN? KYLLÄHÄN ME, HEHHEHH, KAIKKI TIEDETÄÄN MITÄ TEKEMÄSSÄ, SIIS JOS TIEDÄT MITÄ TARKOITAN ;D;D
Siinä mä sit aina seison avuttomana, huokaillen ja myönnytellen. Joo, aattelin tosiaan kaks viikkoa olla ihan pöllyissä – syödä, juoda ja piikittää kannabista, heroiniia, amfetamiinia ja essoja. Jos vielä mahtuu kouraan, ni sieniä kans tietenkin. Eihän täällä muutakaan tekemistä ole. Oonki nyt ollu viis päivää jo semmosissa kuoseissa, että en oikeestaan enää ees muista mikä tän maan nimi oli. Lohhanti? Hällänti? See how much I care.
Siinä mä sit aina seison avuttomana, huokaillen ja myönnytellen. Joo, aattelin tosiaan kaks viikkoa olla ihan pöllyissä – syödä, juoda ja piikittää kannabista, heroiniia, amfetamiinia ja essoja. Jos vielä mahtuu kouraan, ni sieniä kans tietenkin. Eihän täällä muutakaan tekemistä ole. Oonki nyt ollu viis päivää jo semmosissa kuoseissa, että en oikeestaan enää ees muista mikä tän maan nimi oli. Lohhanti? Hällänti? See how much I care.
(Ja vidu ei - jos sinä pikku maisteri siellä joka tätä luet, pidät hauskanakin vitsinä nyt sit alkaa mulle hekotteleen tosta, ni voitki suoraan jo suksia helvettiin. Mun huumori on nyt löytänyt rajansa, ja ne on Hollanti-vitsit :D)
Oh well. Rämmin siis läpi Saksan ja Hollannin, päästäkseni Hollannin ytimeen Deventeriin. Täällä asustelee mun frendi Maarten, joka tosin tätä kirjoittaessa on ollu nyt yli vuorokauden, ööh.. kadoksissa. Eli mä en tiedä kuuluisko siitä nyt puhua imperfektissä vai ei, mut ei kai se nyt ole niin tarkkaa katoaako joskus vai ei, viihdyttääkö vieraitaan vai ei. :D Ainahan tässä on pärjätty!
Viihdytystä kerrakseen kyllä tuli jo siinä, että mun synttäriaamuna heräsin siihen, että Maarten toi mulle muffinssin (ihailin sitä leivosta edellisenä päivänä lähileipomon vitriinissä kuola valuen, selvä merkki että Maarten on kuunnellu mun juttuja edes kerran toveruutemme aikana) jossa oli kynttilä palamassa. Lisäksi se hautas mut serpentiiniin, pakotti mut laittamaan päähäni hassun synttärihatun ja puhaltamaan synttäripilleihin. Ja niin musta tuli 23-vuotias!
Sit me nukuttiin koko päivä, koska olihan toi raastava ja rasittava koettelemus meille molemmille. Illalla lähdettiin johonki E-kirjaimella alkavaan kaupunkiin, koska siellä olis kuulemma tiedossa hyvät bileet. No, totta kai mä oon messissä! Gogbot-festivaalit liitty nettisivuista päätellen jotenki japanilaisiin – no se fucked up-kansa ei VOI tietää mitään muuta ku loistavia bileitä. Oikeessa olin.
Ku saavuttiin E-kaupunkiin (se oliki Enschede!), ni jo rautatieasemalla maa jytkyi lupaavasti. Pienen matkan päästä löytyikin keskusaukio, jossa kirkon ulkoseinälle heijastu jo lupaavat visut (mm. The Knifen musiikkivideoita) ja musiikkivieraat hyvin ambientaalisissa tunnelmissa pörisivät lavalla. Tilanne oli aika surrealistinen – sellasta musiikkia ei soitettais Suomessa edes 45specialin yläkerrassa ja täällä se iloisesti raikui yli kaupungin katujen vielä puoliltaöinkin. Ja kirkossa bileet, voi pojat – jumalaa lähellä!
Siinä pyöriessä meidät löysi jotkut Maartenin frendit ja sit hengailtiin mm. grindgore-karaokessa. Jos ei grindgore ole tuttua, ni no, googlatkaa vaikka :D se oli hämmentävän hienoa. Juuri kun olin aikeissa mennä purkamaan sinne patoutumat, ni se karaoketyyppi laittoki pillit pussiin ja lähti ite esiintyyn päälavalle.. No, ehkä kaikille parempi näin. Mulla on niitä patoutumia ehkä liikaa ottaen huomioon, miten pieni se kojukin oli...
Viihdytystä kerrakseen kyllä tuli jo siinä, että mun synttäriaamuna heräsin siihen, että Maarten toi mulle muffinssin (ihailin sitä leivosta edellisenä päivänä lähileipomon vitriinissä kuola valuen, selvä merkki että Maarten on kuunnellu mun juttuja edes kerran toveruutemme aikana) jossa oli kynttilä palamassa. Lisäksi se hautas mut serpentiiniin, pakotti mut laittamaan päähäni hassun synttärihatun ja puhaltamaan synttäripilleihin. Ja niin musta tuli 23-vuotias!
Sit me nukuttiin koko päivä, koska olihan toi raastava ja rasittava koettelemus meille molemmille. Illalla lähdettiin johonki E-kirjaimella alkavaan kaupunkiin, koska siellä olis kuulemma tiedossa hyvät bileet. No, totta kai mä oon messissä! Gogbot-festivaalit liitty nettisivuista päätellen jotenki japanilaisiin – no se fucked up-kansa ei VOI tietää mitään muuta ku loistavia bileitä. Oikeessa olin.
Ku saavuttiin E-kaupunkiin (se oliki Enschede!), ni jo rautatieasemalla maa jytkyi lupaavasti. Pienen matkan päästä löytyikin keskusaukio, jossa kirkon ulkoseinälle heijastu jo lupaavat visut (mm. The Knifen musiikkivideoita) ja musiikkivieraat hyvin ambientaalisissa tunnelmissa pörisivät lavalla. Tilanne oli aika surrealistinen – sellasta musiikkia ei soitettais Suomessa edes 45specialin yläkerrassa ja täällä se iloisesti raikui yli kaupungin katujen vielä puoliltaöinkin. Ja kirkossa bileet, voi pojat – jumalaa lähellä!
Siinä pyöriessä meidät löysi jotkut Maartenin frendit ja sit hengailtiin mm. grindgore-karaokessa. Jos ei grindgore ole tuttua, ni no, googlatkaa vaikka :D se oli hämmentävän hienoa. Juuri kun olin aikeissa mennä purkamaan sinne patoutumat, ni se karaoketyyppi laittoki pillit pussiin ja lähti ite esiintyyn päälavalle.. No, ehkä kaikille parempi näin. Mulla on niitä patoutumia ehkä liikaa ottaen huomioon, miten pieni se kojukin oli...
Ku meiningit keskusaukiolla alko loppua, me lähdettiin pääjuhlapaikkaan. Siellä vanha oppi taas jotaki uutta: bilepaikkaan sisään mennessä piti ostaa mynttejä, semmosia.. ööh, monopolikolikoiden näkösiä muovisia lätkiä, leikkirahoja :D Yhdellä myntillä sai yhden kaljan, sit esimerkiksi viina + appelsiinimehun ois saanu kahdella ja puolella myntillä. Yks myntti makso 2e. Mä menin ihan katatoniseen ja mynttien sekoittamaan paniikkitilaan, ku en yhtään tajunnu montako mynttiä mä ehkä saattaisin illan aikana tarvita. 5? 10? 15? 25?? Siinä paniikissa huutaessani ongelman ratkaisi se, että mulla oli käteistä vaan 10 euroa. Okei, viis mynttiä sitten. Ja hyvinhän ne riittiki sit lopulta. (vaikka oluet täällä tarjoillaanki oletusarvoisesti semmosissa 2dl mukeissa, mitä helv) Jostaki niitä kuppeja aina vaan tuli käteen, en ees halua tietää montako hollantilaista vahingossa ryöstin. Oi siunattu humalatila!
No, siellä pörinässä se alkoki vasta se meininki. Mulle tuli lirkutteleen jätkä, joka näytti (ainaki siellä pimeässä) vähän rumalta Michael Ceralta. No, hetkeä myöhemmin, valojen osuessa tarpeeksi sen naamaan, tajusin että joo, ei se kyllä Cera ole. Mutta jotain muuta se selvästi oli; nimittäin paikan omituisin nörttijätkä, ja sit kohta kaikki sen nörttikaverit jo luikersikin juhlien pimeydestä siihen ympärille. Ne oli oikeesti ku jostain sketsistä, ja hetken mä mietinki olenko mä jonkinsortin hollantilaisessa piilokamerassa. Ikävä kyllä en nähtävästi ollu, koska sitä kameracrewiä ei koskaan ilmestyny mistään. Luottoystäväni Maartenkin ystävällisesti aatteli meidän olevan match made in heaven, ja katos johonki antaakseen meille tilaa ystävystyä. JOO VITUSTI KIITOS, kyseisen eleen takia mulla meni tuntikausia päästessä niistä weirdoista eroon.... ”Ai, mä luulin että sä olit kiinnostunu siitä jätkästä” - haistappa maarten vaikka paska :D
No, siellä pörinässä se alkoki vasta se meininki. Mulle tuli lirkutteleen jätkä, joka näytti (ainaki siellä pimeässä) vähän rumalta Michael Ceralta. No, hetkeä myöhemmin, valojen osuessa tarpeeksi sen naamaan, tajusin että joo, ei se kyllä Cera ole. Mutta jotain muuta se selvästi oli; nimittäin paikan omituisin nörttijätkä, ja sit kohta kaikki sen nörttikaverit jo luikersikin juhlien pimeydestä siihen ympärille. Ne oli oikeesti ku jostain sketsistä, ja hetken mä mietinki olenko mä jonkinsortin hollantilaisessa piilokamerassa. Ikävä kyllä en nähtävästi ollu, koska sitä kameracrewiä ei koskaan ilmestyny mistään. Luottoystäväni Maartenkin ystävällisesti aatteli meidän olevan match made in heaven, ja katos johonki antaakseen meille tilaa ystävystyä. JOO VITUSTI KIITOS, kyseisen eleen takia mulla meni tuntikausia päästessä niistä weirdoista eroon.... ”Ai, mä luulin että sä olit kiinnostunu siitä jätkästä” - haistappa maarten vaikka paska :D
Loppuillasta mulla alko olla niin kuulo ko näköki menny, ja sitä tilaa hyväksikäyttäen mulle tuli saarnaamaan paikallinen piraattipuolueen johtohahmo niiden puolueen ideologiasta. Puheen päätteeksi se kysy, että mitäs mieltä mä oon, kiinnostaako piraattipuolue. Sannoin sit englanniksi että sori, mä en tajua vittuakaan siitä mitä sää sannoit, mut sulla on kuule tosi kauniit silmät. :D Se jätkä hämmenty siitä niin paljon, että unohti kaikki Piraattipuolue-tarransa pöydälle ja pakeni niitä kauniita silmiään räpsytellen yön pimeyteen. No, nyt mulla on aika paljon piraattipuolue-tarroja. Anyone?
Kello oli siinä vaiheessa noin 04, ja meidän juna takaisin Deventeriin lähtis joskus kello 05. Olin reivannu niin kovasti, että sit mulla teki mieli ruokaa. Kivasti siinäniin olikin sitten grillijono ihan yhtäkkiä meidän edessä, jossa mä riemusta kiljuen tilasin friteerattuja kanapaloja ja ranskalaiset. Ku sain sen kanapussini kouraani, ni huomasinki niiden olevan grillattuja kanansiipiä. ”Joo, mä terhi tilasin ne sulle ku niillei ollu enää niitä kanapaloja”
Ja mitä tekee Terhi, 23v? Saa tietenkin ”NO SAATANA MINÄ OLISIN HALUNNU SITTEN DÖÖNERPOKSIN ENKÄ MITÄÄN VITUN KANANSIIPIÄ MINÄ_VIHAAN_KANANSIIPIÄ NÄMÄ EI OLE KANANPALOJA NÄMÄ ON SAATANA MINUN SYVÄSTI VIHAAMIA PASKASIIPIÄ MINÄ VI-HAAN NÄITÄÄÄÄÄRRHRHGH!!!!!”-itkupotkuraivarit. Ku Maarten katsoi mua tarpeeksi kauan hölmistyneenä, ni mä myönnyin. ”Okei. En mä vihaa kanansiipiä... Oikeestaan mä rakastan kanansiipiä. Mut mä ihan totta olisin halunnut niitä kanapaloja :(:(” Maarten käski mun pitää turpani kiinni – tai vähintään työntää sinne pari ranskalaista. Fine. FINE!
Löydettiin sit randomisti siitä kadulta sohva (:D) jossa mutustelin sit niitä paskasiipiä :D (jotka ikävä kyllä oli tosi hyviä, mut sitähän mä en tuu koskaan myöntään, koska ne ei ollu kanapaloja.) Siihen raahautu sit kaks jäbää, joille mä annoin mun loput ranskalaiset mutusteltavaksi. Maarten sano, että niillä hoodeilla on tosi helppoa saada turpaan. Ikävä kyllä kukaan ei halunnu haastaa mun loppuunsa hiottuja taistelutaitoja. Daaankjeweeel! Eiköhän lähetä junaan.
Matkalla rautatieasemalle mua väsytti ihan saakelisti. Yritin refleksinomaisesti käpertyä nukkumaan jokaiseen mahdolliseen vähänkään penkkiä muistuttavaan alustaan, merimieslakki silmillä keikkuen, Maartenin kuitenkin paimentaessa mua eteenpäin. Lopulta junakin suvaitsi saapua, ja nukahdin iloisesti miltei suorilta jaloilta siihen junanpenkille. Jossaki vaiheessa, en tiedä millä voimalla, Maarten herätti mut 45 minuuttia myöhemmin ku oltiin takaisin Deventerissä. Keskusaukiolla markkinakojuja pystyttävät ihmiset latoivat kaloja tiskiin, ja mä vanhalle viinalle lemuten ajattelin herääväni vasta seuraavan vuorokauden puolella, tietäen etten koskaan tulis pääseen shoppaileen mitään noilta aamuvirkuilta. Todellinen aamuglamour.
Löydettiin sit randomisti siitä kadulta sohva (:D) jossa mutustelin sit niitä paskasiipiä :D (jotka ikävä kyllä oli tosi hyviä, mut sitähän mä en tuu koskaan myöntään, koska ne ei ollu kanapaloja.) Siihen raahautu sit kaks jäbää, joille mä annoin mun loput ranskalaiset mutusteltavaksi. Maarten sano, että niillä hoodeilla on tosi helppoa saada turpaan. Ikävä kyllä kukaan ei halunnu haastaa mun loppuunsa hiottuja taistelutaitoja. Daaankjeweeel! Eiköhän lähetä junaan.
Matkalla rautatieasemalle mua väsytti ihan saakelisti. Yritin refleksinomaisesti käpertyä nukkumaan jokaiseen mahdolliseen vähänkään penkkiä muistuttavaan alustaan, merimieslakki silmillä keikkuen, Maartenin kuitenkin paimentaessa mua eteenpäin. Lopulta junakin suvaitsi saapua, ja nukahdin iloisesti miltei suorilta jaloilta siihen junanpenkille. Jossaki vaiheessa, en tiedä millä voimalla, Maarten herätti mut 45 minuuttia myöhemmin ku oltiin takaisin Deventerissä. Keskusaukiolla markkinakojuja pystyttävät ihmiset latoivat kaloja tiskiin, ja mä vanhalle viinalle lemuten ajattelin herääväni vasta seuraavan vuorokauden puolella, tietäen etten koskaan tulis pääseen shoppaileen mitään noilta aamuvirkuilta. Todellinen aamuglamour.
Jääköön seuraavaan postaukseen kertomukseni eilisistä kauhunhetkistä. Nyt mä lähden pyörimään ympyrää tohon keskustaan. Sananmukaisesti, kaikki tiet vie keskusaukiolle.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
silti elossa, ei sitä juuri huomaa
Pari parantavaa päivää on vierähtäny mun kuolemishaluista, ja ihan tiedoksi: nyt mä haluanki taas elää! Hampaita kirskutellen maksoin laskut (mätkyjä lukuunottamatta) ja aloin puhaltaa kahta kovemmin huuliharppuuni. Onhan se hyvä osata joku tienauskeino sit ku kaikki vie kaiken!
Mun luokse piti tulla OAMKin pääsykokeisiin tuleva intialainen sohvasurffaaja, mut ajankohta oli mulle hieman huonohko. Lopulta se sit ilmoittikin menevänsä muualle, mikä passas mulle oikeen hienosti. Maailma ei nyt sit tullukaan kylään, mut kovasti tää poika aiko kutsua mut intialaiselle aterialle jahka pääsee kokeista läpi ja asettumaan ouluun. Velkam tu mai flaijjing karped, pamiiiiir!
Lähdin siis pääsiäiseksi tukka hulmuten kohti Sallaa, tänne Suomen kainaloon ja itärajalle katsomaan lumen sulamista. Mökillä hengailu oli hengen terapiaa, ja jännittävintä pitkään aikaan olikin seurailla ison jäälautan irtoamista suvannosta virran matkaan. Oltiin juuri nauttimassa päiväkahvia pihalla, kun äiti huusi että "NYT SE ON IRRONNUT!" ja sit meikäki juoksi saappaat jaloissa pyörien ja kahvi motissa loiskuen ihmettelemään tätä näkymää. Ei ulkomailla vaan mitään näin hienoa! :D
Ja sit hyviä uutisia: mun kameran laturi on löytynyt Kittilästä, joten lupaan teille kuvia tänne lähiaikoina! Olipa hienoa, että se on päättänyt olla piileskelemättä enää. Mulla oli sitä kovasti ikävä! Samaan syssyyn kaveri oli löytäny myös parit mun alushousut.... Niitä mä en oo kaivannu, mut saan ne silti takaisin. Toivottavasti ne oli ees puhtaita... "Älä Terhi huoli, mä oon kyllä pessy ne!" kajautti toverini puhelimeen hiljaisen toiveen huokaistessani. Tätä varten ystävät ilmeisesti sit on :D
Mun luokse piti tulla OAMKin pääsykokeisiin tuleva intialainen sohvasurffaaja, mut ajankohta oli mulle hieman huonohko. Lopulta se sit ilmoittikin menevänsä muualle, mikä passas mulle oikeen hienosti. Maailma ei nyt sit tullukaan kylään, mut kovasti tää poika aiko kutsua mut intialaiselle aterialle jahka pääsee kokeista läpi ja asettumaan ouluun. Velkam tu mai flaijjing karped, pamiiiiir!
Lähdin siis pääsiäiseksi tukka hulmuten kohti Sallaa, tänne Suomen kainaloon ja itärajalle katsomaan lumen sulamista. Mökillä hengailu oli hengen terapiaa, ja jännittävintä pitkään aikaan olikin seurailla ison jäälautan irtoamista suvannosta virran matkaan. Oltiin juuri nauttimassa päiväkahvia pihalla, kun äiti huusi että "NYT SE ON IRRONNUT!" ja sit meikäki juoksi saappaat jaloissa pyörien ja kahvi motissa loiskuen ihmettelemään tätä näkymää. Ei ulkomailla vaan mitään näin hienoa! :D
Ja sit hyviä uutisia: mun kameran laturi on löytynyt Kittilästä, joten lupaan teille kuvia tänne lähiaikoina! Olipa hienoa, että se on päättänyt olla piileskelemättä enää. Mulla oli sitä kovasti ikävä! Samaan syssyyn kaveri oli löytäny myös parit mun alushousut.... Niitä mä en oo kaivannu, mut saan ne silti takaisin. Toivottavasti ne oli ees puhtaita... "Älä Terhi huoli, mä oon kyllä pessy ne!" kajautti toverini puhelimeen hiljaisen toiveen huokaistessani. Tätä varten ystävät ilmeisesti sit on :D
perjantai 22. huhtikuuta 2011
minä haluan kuolla.
mun ei pitäis poistua kotoa;
paluut alkaa tuntua entistäki musertavemmilta kerta kerralta.
juna oli kaks tuntia myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. mulla oli älyttömästi tavaraa, asemalla taksia ei missään.
kyytiä etsiessä mulla alkaa sattua sydämeen. paluu vai fysiikka; en osaa sanoa. taksia ajoi nuori poika, sen omalta soittimelta soi placebon every me every you. nojasin päällä ikkunaan ja halusin kuolla. tai, luulin siinä vaiheessa haluavani. kuski huomautti turvavyön käytöstä. halusin köyttää sen köyden kaulaani ja pyytää äkkijarrutusta.
kun tulin kotiin, mun postilaatikko oli mainoskielto-kyltistä huolimatta täynnä mainoksia. ja laskuja. laskuja oli yli sadan euron arvosta ja verohallitukselta 170 euron mätkyt.
ennenku olin saanu ulkovaatteet päältäni mä kaaduin laukkuineni eteisen lattialle itkemään. tajusin, että en mä taksissa sittenkään halunnut vielä kuolla. nyt mä halusin oikeasti.
minä en elä täällä: täällä minä vain pysyn elossa.
I know I'm selfish, I'm unkind.
sucker love I always find
someone to bruise and leave behind.
all alone in space and time.
there's nothing here but what here's mine.
something borrowed, something blue -
every me and every you.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
