Öitä miljonäärien luksuskämpissä (tää kuulosti tosi pahalta. auttaako korjata että homojen?), maatalousmessuja toisella kädellä possua rapsutellen ja toisella kädellä sen grillattua sisarta syöden, viiniä muovimukeista ja kristallisista design-viinilaseista, öitä kaduilla ja ystävien sohvilla. Hyvä hetkiä!
Tykkään olemisestani reissussa. Mun tarvii istua vain hetkeksi alas, niin joku on aina pitämässä seuraa. Joskus hyväntahtoisesti, joskus jotain vaatien. Niin tai näin, yksinäisyys on todella käsitteellistä mun reissuilla.
Lontoossa istuin syrjäiseen kahvilaan nauttimaan cappuccinoa ja kirjoittelemaan postikortteja. En ehtinyt kuin maistaa hieman maitovaahtoa kupin päältä, kun huomasin jo juttelevani viereisen pöydän mummelin kanssa täyttä häkää. Vasta myöhemmin tajusin, että eräässä kortissani hymyilevä kuningatar näytti erehdyttävästi juttuseuralaiseltani...
Kortteja postittaessani kello 02 yöllä sekaisin oleva narkomaani tuli neuvomaan mua mihin luukkuun mun pitää ne kortit pistää. Kiitin ja istuin vähän matkan päähän odottelemaan bussia laukkujeni kera. Ei mennyt kauaakaan, kun kyseinen jätkä jätti metelöivän ystäväjoukkionsa ja tuli jutteleen mulle. Kerroin olevani lähdössä takaisin Suomeen, hieman apeilla mielin. "Why?" No, mun kaupungissa ei ole paljon meneillään ja kaikki on vähän mautonta ja hajutonta. "Life is what you make of it", jäbä totes ja katsoi mua suoraan silmiin. Hyvä huomio. Teki mieli kysyä, tekikö se kaiken nyt tapahtuvan itse vai ajautuko. Puoli tuntia myöhemmin poliisi vei saman henkilön vilkkuvien valojen alla pois niiden jätkien lyötyä katuun riitaa haastaneen kadunmiehen. Liikkumaton, maassa makaava mies ei saanut enää aikaan ambulanssihenkilökunnan kiirereaktiota.
Istuin pahvinpalan päällä tuntikausia, hengitellen kirpeää syysilmaa hiljentyneessä suurkaupungissa. Mut oli aina silloin tällöin ohittanut kerjäläismies, joka ei kuitenkaan luonut muhun kuin välillä aina vain pitkän, epävarman katseen. Se pyysi rahaa ohikulkevilta, bussista jääviltä ihmisiltä, mutta ei multa. En ehkä olekaan sen näköinen, että mulla olis mitä antaa; resuinen, osittain vahingossa maalattu nahkatakki ja sähköjohdolla korjattu reppu. Näytän varmaan enemmän siltä, että mullaki pitäis olla mäkkärin muki kourassa valmiina vastaanottamaan vaihtorahoja.
Ku tuijottelin sitä sen pyörimistä tarpeeksi kiinnostuneena tuntikaupalla, se otti mua kohti pari epävarmaa askelta ja ojensi kätensä. Mulla on oma tasku kaikille vittumaisille pikkukolikoille, jotka ei enää edes mahdu mun lompakkoon, koska niitä on liikaa. Ne on pääosin niitä kuparisia, joita kaikki ihmiset tuntuu vihaavan. (ehkä siksi, että vaikka niitä olis alepan kassillinen täynnä, sen pussin arvo olis varmaan alle 2e) Kaivoin ne kaikki taskustani, ja ojensin nyrkillisen hiluja miehen käteen. Mä tiesin olevani maassa enää seuraavat 4 tuntia, joiden aikana en olettanu tekeväni enää heräteostoksia. "I am sorry, I know people hate these copper coins". Mies katsoi mua hämillään ja sopersi vilpittömältä vaikuttavan kiitoksen useampaan kertaan. Reissuni ensimmäinen ihminen, joka ei tuntunut haluavan heittää noita ruskeita hiluja suoraan lähimpään pellinkeräysroskikseen. Toivottavasti sijoitti ne edes olueen.
Tarvitsen ympärilleni kaupungin jolla on pulssi. Ihmisiä, joilla on pulssi.
... ja tuoretta leipää.
Blogi on muuttanut!
3 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti