oi puola!

Oon nyt Krakovassa ja onnellinen. Ei kun, anteeksi: hyvin, hyvin onnellinen!

Ai että miksi? Mun lento Norjasta Krakovaan oli kuulemma aika töyssyinen, turbulenssia oli kamalasti. Mua ei niin se hetkauttanu, ku olin 90% matkasta taju pois. Viimeiset 20 minuuttia jotka olin hereillä tosin anto osviittaa siitä, millanen bumpy ride meillä oli ollu. Laskeuduttiin Krakovaan 30 minuuttia etuajassa, ilmeisesti ollaan siis ajettu Rynkyllä johonki aikareikään ja päästy tulevaisuuteen ;) (Ryanair on ennenkin muuten laskeutunu etuajassa ku nyt. Ei oo ikinä käyny muilla lentoyhtiöillä, voinpa kertoa!)

Sit Krakovan lentoasemalle saapuessani mä olin ihan out. En tajunnu tosiaan etukäteen tarkistaa, että paljonko on yksi zloty. Tai kymmenen. Tai puolikas. Joten mä nostin 100 zlotya. Heti bussilipun hinnan tajusin, että oon kai nostanu sitä fyffeä aika reippaasti, ku bussilippu makso 3 zlotya. No, ei siinä auttanu ku mennä ostamaan kahvi, että saan isot setelini rikottua. Saan takaisin 2 zlotya ja seteleitä. Hmm, oon edelleen liian rikas.

Pällistelen siinä sit lipunostoautomaatilla ja mietin, että saakohan piletin ostettua kuskilta. Yritän kysyä sitä vanhemmalta naishenkilöltä joka odottelee bussia mun vieressä. Hän ei tajua englannista mitään, mut huikkaa mun luokse nuoremman pojan, joka tajuaa. Poika kertoo, että kuskilta ei voi ostaa lippua, mutta koneesta voi - tarjoutuu näyttämään kuinka masiina toimii. Mä siinä sit sanon että sori vaan, mutku ei oo kolikoita ja masiina ei toimi seteleillä, pakko lähteä ettiin kolikoita.

No, tää poika sen ku hymyilee niin söpösti ku ihminen vain voi, ja sanoo vaan reippaasti että "mä voin auttaa". Ennenku ehdin tehdä mitään, se on tunkenu kolikot koneeseen, tulostanu lipun ja tarjoaa sitä mulle hymyillen. Ölisin vaan, että "hei mulla on jossaki 2 zlotya annan ne sulle hei oota mä etin sen!" ja pyörittelen lompakkoani kädet hikisinä. Se naurahtaa ja sanoo, että ota nyt tää lippu ja oo onnellinen, se on nyt sun eikä hän halua siitä penniäkään. Mä tartun pilettiin ja sanon sille, että tää on mun ensimmäinen vartti Puolassa ja tää on uskomattoman hieno alku mun reissulle. Jutellaan hetki, ja bussi tulee viemään meidät pois. Kiitän puolaksi ja hymyilen loppumatkan kirkkaammin kuin taivaalle piirtyvä kuu.

Loppumatkasta bussiin astuu lipuntarkastaja. Tyttö mun vieressä jää kiinni liputta matkustamisesta. Ajattelen lippupoikaa uskomattoman suurella lämmöllä!

Noin 30 minuutin bussimatkan jälkeen mä tajuan, etten edelleenkään oo saanu Jenniferiin mitään kontaktia. Sen puhelimeen ei voi soittaa, eikä se voi vastata mun viesteihin. Kerron sille tekstiviestissä olevani kohta asemalla. Asemalle saapuessani koko mesta on tyhjä. Niin tyhjä, ku sunnuntai-iltana bussiasema vain voi olla. Harhailen hetken ympäriinsä, enkä oikeen tuu tuloksiin että mihin suuntaan mun pitäis mennä. Harhailen ku suomalainen puolalaisella bussiasemalla. Eteen, taakse, vasemmalle, ylös ja alas. Ei tuu tolkkua.

Lopulta mä huokaan ja liu'un vaan apaattisena alas liukuportaiden rullatessa jalkojen alla. Nostan katseen ja tajuan, että viereisiä liukuportaita liukuu mun ohi ylöspäin tuttu muija. Saman havainnon musta tekee se mimmi - JENNIFER! Joudutaan katatoniseen kaverintapaamistilaan, mä alan juosta alaspäin meneviä liukuportaita ylöspäin ja se alkaa juosta ylöspäin meneviä liukuportaita alaspäin. Jonkin aikaa siis käytännössä paikallaan hetkuessamme ja megalomaanisesti kiljuen Jennifer tajuaa mennä omilla portaillaan ylös saakka ja juoksee sit mun liukuportaat alas. En osaa varmasti sanoa, mut uskon, ettei liukuportaissa oo koskaan halattu niin lujaa ku sillä hetkellä! Sen jälkeen mä huudan jotaki, joka kuulostaa enemmän puolalta ku puola ite. Jennifer molisee jotaki, joka ei ainakaan ole englantia. Sen jälkeen me joudutaan rauhoittumaan ainaki 10 minuuttia, että saadaan kommunikaatio samalle levelille. Mahtavaa! Uskomatonta!

Öinen Krakova oli kaunis. Tähtitaivas loisti kirkkaana, kuu kaiken yllä. Yritin löytää petipaikkaa, mutta kaikki hostellit tuntu olevan täynnä. (Mama's hostellissa tosin tarjoiltiin mulle viinashotti heti ku sain laskettua takapuoleni alas; ilmeisesti tuntevat mut jo! ;D) Lopulta harhailtuani tarpeeksi löysin pedin, joka makso 50 zlotya. Passaa. Tää on joku hostelli, jonka nimessä on 7, mikälie rybak. Tavallinen, kelpaa, aamiainen jota juuri syön kuuluu hintaan. Vaihdan hetken kuluttua samaan residenssiin kuin Jenn.

Yöllä löydettiin dumplings-mesta, jossa syötiin - yllätys yllätys! - dumplingseja. Mulla ei oo aavistustakaan mitä ne on suomeksi, mut semmosia... Täytettyjä isoja pastapalleroita? :D Ne oli loistavia ja ilmeisen halpoja. Ja tietenki tosi puolalainen juttu! Uskon, että meistä tuli sen mestan vakioasiakkaita aikalailla nyt heti.
No, seuraavaksi mä varmaan selvitän, että mikä ton zlotyn arvo on ja painelen etsimään Jenniferin jostain tuolta naapurihostellista. Tää puhelimeton elämä on ihan mahtavaa, toimitaan kuten ennen: tapaamiset joutuu sopimaan vuorokautta aikaisemmin ja aikatauluissa on pakko pysyä, jos meinaa toisen löytää. Ei voi laittaa viime hetken tekstaria myöhästymisestä eikä muutakaan. Rakastan tätä meininkiä. Mä rakastan!

Ps: Mun kurkku on vieläki huonompana ku aikaisemmin, mun kitalakeen on tullu vieläpä joku outo kipeä patti. Rukoilen kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että mun ei tarvi mennä vastaanotolle. Varsovassa on vissiin kirkko poikineen, pitää varmaan käydä heittään pari kynttilää tuleen taatakseni hyvän onnen. Ellei, ni sit heitän pari kirkk.. joojoo, en sano. Pläääh! Meen sit shoppailemaan. HEIPPA!