Maanantai, tai ehkä tiistai? Vai keskiviikko?

Mulla ei ole mitään hajua siitä mikä viikonpäivä nyt on. Parasta lienee se, ettei edes kiinnosta. Osaan kielestäkin ilmaista vain sen, mitä tapahtuu juuri nyt - en osaa futuuria enkä selittää mennyttä. (no okei, osaan vähän tulevaisuutta! mutta se on ihan lähifutuuri vain, eli ei mainitsemisen arvoista ehkä.)

Heräilin noin kello 12, raahauduin suihkun kautta keittiöön ja laittelin itselleni aamupalaa. Täytettyjä lättyjä eiliseltä ja hyvin vahvaa kahvia con azugar y leche. Näistä on Terhin aamu tehty!

Pieni karvainen eläinkin heräili riippukeinussaan, mutta ei viitsinyt liikuttaa kuin päätään. Ymmärrän Lolaa erinomaisesti. Pitää ehkä tarjota sillekin kuppi sumppia huomisaamuna.

Lopulta pääsin lähtemään kohti rantaa. Rannalla parkkeerasin itseni maailman pienimmälle ruohokaistaleelle ja aloin lukea espanjaa. Olisin ottanut kuvia tästä projektista, mutta yhtäkkiä mua lähelle istui joku random jäbä. En sit kehdannut alkaa kuvaamaan itseäni, herätin varmasti jo tarpeeksi huvitusta muutenkin...

Parin tunnin lojumisen jälkeen havahduin siihen, että mulle oli tullut 5 puhelua ja yksi viesti. Raúlin luo oli kuulemma saapumassa pari ulkomaalaista tsigua ja mun tehtävä olis hakea ne bussiasemalta, koska talon isäntä itse on töissä. Huono homma oli vaan se, että viesti oli lähetetty tuntia aikaisemmin. Vvvvv...... No, ei muuta ku rääsyt päälle ja askeltaen kohti bussiasemaa!

Ensimmäisissä liikennevaloissa mun viereen pysähty joku jäbä. Olin nopeasti katsovinani, että liekö sama jäbä joka rannalla istui mun viereen. Vaikea sanoa, ku nää Sariannalta saadut aurinkolasit hämärtää tehokkaasti sekä auringon että mun tajunnanrippeetki. "Qué hora es?" se kysyi yhtäkkiä ja osoitti rannettaan. No, minähän reippaana tyttönä oon kyllä kellonajat opiskellu, eli osasin sujuvasti sanoa että "Un momento.... Son las cuatro!" Tyyppi tuijotti mua hetken virnistellen ja jatkoi sitten espanjaksi. "Et taida olla espanjasta? Englantilainen?" No perkele, en ku SOY FINLANDESA! Sit se esitteli itsensä ja ilmeisesti määki itteni, ku se kysy että saako se kävellä mun seurana kaupunkiin. (Matkaa noin kilometri) En pistänyt pahakseni juttukaveria ja läpisin sen kanssa sitten iloisesti siinä niin, perkele, hyvin epäsuomalaiseen tapaan.

Matkoillani oon oppinu sen, että hyvin harvoin kukaan tulee lätisemään mitään, ellei taka-ajatuksena muukalainen halua sulta jotain. Tosin sitäkin sattuu, joten enpä ole jaksanut kyynistyä. Lisäksi olen sekä kuullut että oppinut, että espanjalaiset jäbät hyvin herkästi ottaa juttukontaktia, joten mikäs siinä läpistessä.

Jossain vaiheessa kyselin sitten, että kuinkakohan monta kilometriä on bussipysäkille, ku pitää hakea sieltä pari kaveria. Kuulemma pari kilometriä jalkaisin, haluanko autokyydin? No, en halua, kiitos vain. Ai, haluat näyttää mulle mitä reittiä meikä pääsee sinne helpoiten? Selevä homma! Sit se ystävällisesti näytti että tosta suoraan ja sit oikealle. Ja sit vielä ystävällisemmin se kysy, että mites ois pienet drinksut illalla, nähhäänkö tässä kello kahdeksan? Hän asuu lähistöllä ja olis kiva nähdä myöhemminkin. Meikä tajus, mutta leikin etten tajua. Sit tajusin, että olin käyttäny kaikkia niitä sanoja ja että se tajuaa, että mä tajuan. Sit yhtäkkiä mä muka tajusinki ja sanoin, etten voi mitenkään tulla ku mun seuralaiset vaatii mun seuraa. Sit se kysyi, että entäs huomenna, mitä jos nähtäis rannalla? Nyökyttelin puolivarmasti. Mañana.... Quizás, quizás, quizás! - huomenna, ehkä, kenties, kenties.

Hymyillen uusi tuttavuuteni vaihtoi kanssani poskisuudelmat ja huikkasin sille vielä perään, että oli hauska tavata. Sen jälkeen kokeillessani ovatko lompakko ja kamera vielä laukussani, naurahdin itsekseni ääneen omaa vainoharhaisuuttani. Aivan kuin mulla olis edes mitään varastettavaa kun en mitään omista.

Ehkä huomenna, ehkä. Mun koko reissun voi tiivistää tuohon lauseeseen. Voin tehdä mitä vaan. Ja mikä vielä parempaa - voin jättää tekemättä mitä vaan!

Lopen viimein sain haettua Kroatian misut asemalta ja vietyä meidät sujuvasti Raúlin kämpille. Tepevänä emäntänä tarjoilin uupuneille reissaajille (+ itselleni, uupuneelle rantavahdille) lasilliset kesäviiniä ja laitoin ämyreihin volyymiä. Raúl saapui töistä ja ylpeänä kerroin käyneeni puolen tunnin espanjankielisen keskustelun paikallisen kanssa. "Puoli tuntia? Mutta ethän sä Terhi edes osaa niin paljon sanoja, mahdotonta!"

No, kukapa tietää. Quizás, quizás, quizás. Kohta näet ja kuulet, epäilevä Tuomas! Ja myös te kaikki muut. Perkele.